Hämmentäviä välitiloja

15.04.2020 07:05 - Marjo Liikonen

Yhtäkkiä sitä huomaa tottuvansa tähän tilanteeseen. Nauttivansa kiireettömistä aamuista, päivittäisistä ulkoiluista, hiljaisuudesta ja rauhasta. Olen kyllä harvinaisen hämmentävä sekoitus sosiaalista energiaa ja yksityiseen tilaani vetäytyvää mietiskelijää. Välillä olen itsekin ymmälläni tästä yhdistelmästä.

Milloin koskaan ennen maailma olisi tarjonnut itselleni samanlaista mahdollisuutta pysähtyä ja rauhoittua kuin nyt? Olla olematta altis vaikutteille ja ulkoisille paineille? Tehdä omissa oloissaan vain niitä juttuja, jotka aidosti tuottavat mielihyvää? Ei aikataulupaineita, ei sosiaalisia paineita.

”Yritä nauttia tästä” totesi eräs itseäni fiksumpi henkilö.

Olin tosiaan keskittynyt aiemmin kaikkeen siihen, miten tämä tilanne on minulta pois. Koulunkäynti on itseohjautuvaa etäilyä ja sen kaikki kevään retkihaaveet on haudattu. Olen ikään kuin oudossa välitilassa, koulun ja kesällä alkavien töiden välissä.

Hei haloo nainen, milloin koskaan tulet saamaan tällaista mahdollisuutta näin runsaaseen vapaa-aikaan? Hyödynnä se nyt!

Koronan pelkoa ja lähimmäisten ikävää ei voi ottaa pois ja toki se luo oman varjonsa ja rajoitteensa vapaa-ajan hallintaan. Mutta omaa ajankäyttöä pystyn suunnittelemaan uusiksi silti monin tavoin.

Päiväretkellä Urjan rannalla Nuuksiossa. (kuva: Petri Makkonen)

Nyt olisi aika keksiä ja toteuttaa arkisia unelmia. Tehdä niitä juttuja, joihin ei muka koskaan olisi aikaa normaalisti.

Keskellä kaunista arkipäivää hyppäsin autoon ja suhautin Nuuksioon, jossa pari koulukaveriakin oli. En ollut nähnyt ystäviä viikkoihin, teki todella hyvää. Turvavälien mukaisesti etenimme metsässä ja nautimme eväitä järven rannalla. Suunnistin takaisin autolle Ruutin kanssa kahdestaan. Hiemaan harhaannuin reitiltä ja sekin oli vain ihanaa.

Seuraavana päivänä huristelin Kirkkonummelle Linlon saareen. Jälleen rauhallinen arkipäivä ja vain muutama kohdattu kanssakulkija. Keli oli aurinkoinen ja saari kerrassaan vain niin kaunis, että huomasin hymyileväni jatkuvasti. Huomasin nauttivani erityisesti siitä, että olin täällä nimenomaan yksin. Täysin keskittyneenä vain ympäristöön omassa tahdissani, kaikilla aisteillani.

Aivan valtava onnen tunne.

Toki halusin kuitenkin jälkeenpäin jakaa hyvän kokemukseni, ja onneksi sitä varten on kamerat, some ja kuvaviestit.

Jonain päivinä vain lepäsin. Tein lyhyitä, lempeitä lenkkejä. Herkuttelin ja otin päiväunet. Katsoin hyvää sarjaa. Ostin sup-laudan ja riippumaton. Mietin kaikkia niitä vesistöjä, joissa lautaani kesällä uittaisin ja joiden rantaan riippumattoni ripustaisin.

Valmiina vesille.

Yhtenä päivänä kirjoitin. Paljon ja tunteella. Unelmoin, ajattelin avarammin.

Ei ole vain sananhelinää, että luovuus vaatii tilaa, aikaa, tylsistymistäkin. Kauniita ilmauksia tai tärkeitä oivalluksia saattaa myös pulpahtaa mieleen, etenkin luonnossa liikkuen. Ikään kuin irrallaan liukuvat ajatusten liitokset muodostaisivat mielessä polun, joka johdattaa perille.

Kaiken tämän hulluttelun taustalle, olin kuitenkin myös laatinut mielessäni agendaa tuleville päiville.

Tarvitsen rutiineja, kontrollin tunnetta ja tavoitteita voidakseni hyvin. Joillain saattaa olla minusta käsitys hyvinkin villinä extempore-ihmisenä, mutta yleisimmin toimintani on kuitenkin harkitun suunniteltua aktiivisuudestani huolimatta. Sijoitin tasaisesti viikon päiville koulu- ja projektitehtäviä, jotta tuntisin asioiden etenevän.

Osallistuin myös työkavereideni after workkiin videoyhteydellä.

Se oli reipasta menoa se. Viiden tunnin sessiossa puhuin ja kuuntelin varmaan enemmän kuin viikon aikana yhteensä. Monta ihmistä juttelemassa samaan aikaan! Innostusta, naurua ja puheen vallatonta virtaa.

Jälleen kerran minusta kuoriutui varsinainen hölösuu, vaikka pääni sisällä olin ollut erittäin hiljainen runotyttö taas useiden päivien ajan. Seuraavana päivänä olinkin sitten aivan poikki kaikesta tuosta sosiaalisesta riemusta.

Tässä vaiheessa myös mietin, millainen shokki tulee olemaan, kun poikkeustilan eristyneisyys kohdallani päättyy ja palaan hälyiseen avokonttoriin. Totuttelu vie varmasti aikaa ja voimia.

Ristiriitaisuutta sisälläni aiheuttaa juuri nämä molemmat puoleni.

Tarvitsen yksityistä rauhaa sekä kuitenkin sosiaalisen turvaverkoston ja yhteisön ympärilleni. Haluan olla vapaana vastuusta, mutta määrätietoisen tavoitteellinen ja kontrollissa. Heh, vain tyypillinen kaksonen kenties?

Kun käänsin pienen viljelyspalstani kerrostalomme pihamaalla, tunsin suurta tyytyväisyyttä. Tänä vuonna saisin kylvettyä kaiken ajallaan ja huolellisesti.

Siinä kohti se ristiriitaisuus taas kuitenkin iski. Ikävä maalle ja vanhempien luo. Niin, tässä tämä modernin itsenäinen nainen itkeekin sitten iskän perään. Uudenmaan eristämisen aikana on tullut mietittyä todella paljon, että mitä sitten kun tuota lapsuudenkodin turvapaikkaa ei enää jonain päivänä ehkä ole? Henkeä ahdistaa ajatella, että ainoa kotini olisi kaupungissa.

Tilasin aikani kuluksi hirsitaloesitteitä. Sillä mikään ei estä haaveilemasta.

Marjo

Kommentoi