And my name is… kuka, mikä, häh?

18.03.2019 19:13 - Janica Saxelin

Aikuisena olemisessa minusta ehdottomasti parasta on se, että alkaa pikkuhiljaa hahmottua se kuka on, mistä on tulossa ja minne on menossa. Aina sekään ei ole ollut mulle täysin kristallinkirkas, se ajatus meinaan, mutta mitä enemmän vesi on virrannut Vantaassa, on tämä kaikki alkanut hahmottumaan.

Otan sut nyt mukaan pienelle aikamatkalle ja selaan muistojen punaista kirjaa sen verran taaksepäin, että tiedät kenen mukaan olet lähtenyt lukiessasi näitä postauksia. Mä olen Janica, syntyjäni itähelsinkiläinen ja tämä määrittää mun identiteettiä ehkä enemmän kuin mikään muu mun historiaan kuuluva asia tai se fakta, että nykyään asun ja jopa viihdyn kaupungin aivan vastakkaisella laidalla. Mä vartuin 80-luvun Kontulassa, keskellä syvintä itää, olin teini lama-ajan Suomessa 90-luvun puolivälissä ja astuin aikuisuuden kynnykselle uuden vuosituhannen alkaessa. Samaan aikaan musta tuli myös äiti. Vanhemmaksi tuleminen on asia, joka on muokannut mua ihmisenä ja persoonana valtavan paljon: osittain pakon edessä, osittain osana luonnollista ihmisen kasvua ja kehitystä. Multa on tiedusteltu monesti vuosien varrella sitä millaista on ollut tulla äidiksi reilusti alle parikymppisenä, oonko mä joutunut luopumaan kamalasti asioista ja miltä se on tuntunut. Vanhemmaksi tuleminen muuttaa ketä tahansa, olit sitten 17 tai 37. Kyllä sitä läpikäy monenlaisia tunteita ja ajatuksia, pohtii omaa riittämistään ihmisenä ja yksilönä, epäilee itseään sekä omia kykyjään. Mulle on aina (parin ensimmäisen hyperventilaatioon kuluneen vuoden jälkeen) ollut tärkeää pitää kiinni mun omasta persoonasta siitä huolimatta, että olen jonkun vanhempi ja se on määritellyt paljon mun elämän valintoja: olen halunnut opiskella, tehdä paljon töitä, ryhtyä yrittäjäksi, harrastaa, matkustaa ja siitä huolimatta olla läsnä ja osoittaa myös lapselle, että maailma on tosi makea paikka kun vaan uskaltaa. Uskaltaa tehdä, uskaltaa kokeilla ja uskaltaa uskoa itseensä, koska se jos mikä on joskus haastavaa.

En mä osaa edes ajatella, millaista mun elämä olisi ollut jollain muulla tavalla. Joskus tottakai mä oon miettinyt, että mitä jos asiat olisi menneet toisin? Mihin mä olisin mennyt? Millainen tyyppi musta olisi tullut? Mä kuitenkin uskon, että meille jokaiselle on piirretty joku polku, jota meidän on tarkoitus kulkea. Jokainen valinta ohjaa elämää eteenpäin ja monesti sitä tajuaa vasta jälkikäteen, ettei asia x olisi voinut tapahtua ilman asiaa y. Mä uskon myös intuitioon ja mahdollisuuksiin. Siitä huolimatta, että pidän itseäni aina aika ajoin jopa analyyttisenä, mä teen suurimman osan elämän valinnoista tunteella ja aina kaasu pohjassa. Mulla ei ole olemassa kuin kaksi vaihdetta, nolla ja kutonen. Jos on tarttumassa asiaan, johon ei halua ladata kaikkia olemassa olevia paukkuja niin silloin voi musta ihan hyvin jäädä himaan. Oon sitä mieltä, että energiat kannattaa elämässä suunnata niihin asioihin, joihin haluaa aidosti panostaa eikä lähteä puolella teholla puuhastelemaan. Tämä on äärimmäisen raskas luonteenpiirre läheisille ja myös itselle kestää, mutta samaan aikaan se on piirre, joka tekee musta mut. Ilman tätä projekteihin lähtemisen riemua ja tunteiden liekkiin leimahtelemista mä olisin ihan toisenlainen tyyppi.

Kun lähdin aikanaan päälle parikymppisenä työmaailmaan, mä olin siihen mennessä ehtinyt olla töissä kahvilassa, ravintoloissa ja kassahommissa. Mitään valkolakkia kummempaa koulutusta mulla ei ollut. Tämä tilanne ajoi mut turkulaiseen perheyritykseen paistamaan hampurilaisia muutamaksi vuodeksi ja jossain vaiheessa ajatus media-alan opinnoista alkoi kiinnostamaan. Pääsin opiskelemaan audiovisuaalista viestintää ja tein siinä sivussa hommia helsinkiläisessä tavaratalossa miesten muodin parissa. Valmistumisen jälkeen mulla oli aika kiva tilanne freelancerina, kirjoitin lehtiin ja valokuvasin. Samaan aikaan mulle tarjoutui mahtava tilaisuus mennä isoon ja kansainväliseen muotitaloon töihin. Se oli siinä elämäntilanteessa perheelliselle ja asuntovelalliselle selkeältä tuntuva vaihtoehto. Muoti ja b2b-myynti imaisi mut aika tiiviisti mukaansa yli 10 vuodeksi ja se onkin ala, jolta mä olen hankkinut mun pääasiallisen ammatillisen osaamisen ja työkokemuksen.

Muutama vuosi sitten mulle iski kriisi. Mä yhtäkkiä tiedostin vahvasti sen, että mun oma työelämäpotentiaali ei ole kokonaisuudessaan käytössä. Mä tein duunia yrittäjänä ja myyjänä kivassa yrityksessä, tosi kivojen ihmisten kanssa. Sain kiitosta, koin onnistumisia ja pystyin tuntemaan olevani omassa työssäni myös hyvä, mutta jokin multa silti puuttui. Aloin miettimään aktiivisesti sitä, että onko tää ala ja duuni sellainen, jolla mä haluan olla vielä viiden vuoden päästä? Kymmenen vuoden päästä? Ja jos mä en tee muutosta nyt, koska mä aion sen tehdä? Ja koska kaikki mun työelämäkokemus oli käytännössä samalta alalta, mä ymmärsin että mun täytyy opiskella jotain. Ja mielellään aika äkkiä, koska hiekka mun elämäni tiimalasissa on valumassa tyhjiin, elämä kääntyy ehtoon puolelle aivan hetkenä minä hyvänsä. Mainitsinko jo, että dramaattisuus luonteenpiirteenä on minulle täyttä utopiaa? Monen onnellisen yhteensattuman summana mä päätin herättää mun media-alan osaamisen henkiin ja lähteä opiskelemaan radiotyön linjalle Laajasalon opistoon.

Tämä päätös on tuonut mut tähän tilanteeseen missä mä olen nyt. Saan tehdä duunia jota rehellisyyden nimissä rakastan ja ei, en vaihtaisi edes työaikaani vaikka ihan jokainen marraskuinen aamu klo 4.30 kellon soidessa ei hymyilytä. Juuri tällä hetkellä elämässä on menossa sellainen vaihe, että uskon maailman olevan meidän osteri ja rajattomasti täynnä mahdollisuuksia, kunhan niihin vain osaa tarttua. Mulla on toiseen takareiteen tatuoitu teksti “We create our own luck”, joka mulle on muistutus siitä, että mahdollisuudet elämässä on rajattomat ja vain ja ainoastaan tekemiseen tarttuminen mun omissa käsissä.

Onks sulla jotain mottoja tai ajatelmia, jotka on päällimmäisenä mielessä kun pitää tehdä päätöksiä ja valintoja?

Tän postauksen kuvat Kontulan ostarilla on ottanut Visual XO - Ari Lahti 

Kommentoi