Kuva: Marko Niemelä

Kilpailuhenkisyys - uhka vai mahdollisuus

18.03.2019 19:16 - Janica Saxelin

Ootko koskaan halunnut voittaa niin paljon, että olet valmis tekemään mitä tahansa sen voiton eteen? Ootko koskaan menettänyt suorituksen aikana häviön pelossa hermot niin pahasti, että huudat kitarisat lepattaen niin kovaa, että silmissä kirjaimellisesti pimenee ja joudut istumaan alas koska happi uhkaa loppua? Mä oon.

“Ei me pelata muistellaksemme kaikkia niitä hävittyjä matseja. Kyllä täällä aina voittamassa ollaan”, sanoi mulle kerran yksi ihailemani urheilija, jonka kanssa oltiin pelattu samassa joukkueessa ihan mitätön hyvän mielen treenipeli.

Se ajatus muutti mun tavan harjoitella. Tajusin vasta silloin syttyväni siitä voittamisen tavoittelusta enemmän kuin monesta muusta asiasta. Onnekseni opin myös aika pian pitämään tunteeni kurissa ja sulkemaan kaiken ylimääräisen ulkopuolelle.

Lämmittely. Lontoo heinäkuu 2015. (kuva: Marko Niemelä )

Löysin aktiivisen urheilun elämääni vasta aikuisella iällä. Mun liikunnan ilo tapettiin jo ala-asteen koululiikuntatunneilla. Olin surkea kaikessa siinä mitä koulussa liikkuminen piti sisällään: pallopeleissä, telinevoimistelussa ja muussa ihmeellisessä silloisen opetussuunnitelman mukaisessa hapatuksessa. Miten niin kaikkien pitää osata hiihtää? En lapsena harrastanut kunnolla mitään, satunnaisesti kävin ratsastamassa ja koitin innostua jalkapallosta. En innostunut. Mä tykkäsin teatterista, laulamisesta ja lukemisesta.

Parikymppisenä kävin satunnaisesti ryhmäliikuntatunneilla. Mikäli naistenlehtiä on uskominen, liikunnan ilo oli piilotettu jonnekin lenkkipoluille ja liikuntakeskuksiin ihan meitä varten, joille se ei ole näyttäytynyt jo varhaisessa lapsuudessa.Voitte vaan kuvitella kuinka kivaa, palkitsevaa ja ihanaa yleisen terveys- ja kauneusihanteen vuoksi harjoitettu liikunta on? Ensimmäinen ja viimeinen koskaan ostamani vuosikorttini salille taisi tulla maksamaan mulle noin 100 euroa per kerta. Nää on näitä oppirahoja.. Sillä rahalla piti oppia jo aika paljon.

(kuva: Marko Niemelä )

Olin 28 vuotta vanha kun löysin roller derbyn. Ensimmäisen oikean urheilullisen harrastuksen aloittaminen oli asia, joka muutti mun elämän. Laji oli Suomessa ihan uusi ja alussa meitä harrastajia oli vain pieni kourallinen. Sen lisäksi, että harjoiteltiin tosi aktiivisesti, harrastamiseen liittyi myös aktiivinen seuratoiminnan rakentaminen ja kehittäminen. Roller derbyn kantava ideologia on “luistelijoilta luistelijoille”. Käytännössä tämä tarkoitti ja edelleen tarkoittaa sitä, että laji on harrastajiensa käsissä kaikilla mahdollisilla tasoilla päivittäisestä harjoittelutoiminnan ohjaamisesta aina ylimmissä hallintoelimissä tehtävään päätöksentekoon saakka. Mä olin ympäröinyt itseni samanhenkisillä ihmisillä ja ensimmäiset vuodet lajin parissa on rehellisyyden nimissä mun elämäni kivointa aikaa. Pikkuhiljaa homma otti tuulta alleen ja harrastajamäärät kasvoivat.

Turnauksen vikan pelin voitto. Eugene, Oregon toukokuu 2016. Kuva: TJ Chase photography (kuva: TJ Chase Photography )

Pian oltiin siinä tilanteessa, että nälkä oli kasvanut syödessä. Me ruvettiin järjestämään pelejä, kutsuttiin joukkueita Englannista, Ruotsista ja Tanskasta Helsinkiin. Sitten vaan pelattiin ja pelattiin vielä lisää, koska ei kai peliä voi oppia muulla kuin pelaamalla. Tähän aikaan liittyy myös vahvasti häviäminen. En ole koskaan elämässäni hävinnyt niin paljon kuin niiden kahden ensimmäisen derbyvuoden aikana, enkä ole täysin varma pelkäänkö häviämistä enemmän kuin rakastan voittamista. Jokainen häviö antoi kuitenkin rakennuspalikoita siihen, missä pitää tulla paremmaksi, mitä pitää harjoitella ja mihin asioihin tulee kiinnittää huomiota.

Muutamaa vuotta myöhemmin laji oli kasvanut Euroopassa kohtuullisen suureksi ja seuroja alettiin hyväksymään lajin kansainvälisen kattojärjestön jäseniksi. Tämä avasi oven kansainvälisistä sijoituksista pelaamiselle ja kun ensimmäisiä kertoja Suomesta lähdettiin Amerikkaan hakemaan paikkaa sarjataulukossa, me huomattiin että järjetön määrä töitä oli kannattanut: meissä perhanan peräpohjolan työmyyrissä oli aika paljon potentiaalia!

Nations Parade. World Cup 2014 Dallas, Texas. (kuva: Marko Niemelä)

Olen saanut edustaa kahta seurajoukkuetta Suomessa ja yhtä Ruotsissa. Kahdesti olen saanut vetää maajoukkueen värit päälleni ja edustaa sinivalkoisissa. Olen ollut mukana voittamassa kahta Suomen mestaruutta ja valmentanut sekä pelannut ympäri Eurooppaa että Pohjois-Amerikkaa, enkä voi väittää etteikö vapaaehtoisin voimin ja omalla rahalla pyörivä harrastus olisi joskus meinannut imeä kaikkia voimia ja elämänhalua. Samalla kaikki oli kuitenkin niin monin eri tavoin palkitsevaa, että olo unelman elämisestä oli arkipäivän realismia.

(kuva: Marko Niemelä)

Team Finland vs Team Belgium. World Cup 2014 Dallas, Texas. 

Mulla on hämärä mielikuva siitä, että joskus kauan sitten harrastaminen oli kivaa. Mä oon kuitenkin myöntänyt itselleni jo aikoja sitten, että mun motivaatiotekijät on olleet ihan muualla.
Leffan katsominen on kivaa. Kaljan juominen on kivaa. Kahvilla istuminen on kivaa. Mikään näistä ei vaadi muuta multa muuta kuin paikalle ilmestymisen ja siitä vaan, pidetään kivaa koko kolmella markalla mitä se kahvi maksaa! Tavoitteellinen urheilu on kaikkea muuta kuin kivaa. Suurimman osan ajasta se on kovaa työtä työpäivien jälkeen, samojen asioiden uudelleen toistamista hulluuteen asti. Se vaatii motivaatiota, sitoutumista, kompromisseja, myönnytyksiä. Joukkueessa tavoitteellinen tekeminen vaatii monta täysin samalla palolla toimivaa yksilöä vetämään köyttä samasta päästä. Mun onnekseni mulla on ollut aina joukkue, jossa kaikki muutkin on varustettu tällä täysin samalla mentaliteetilla, jonka voimalla voisi siirtää vuoria.

Ilmeistä näkee, että voitto on tullut aika täpärästi. WFTDA play offs Madison, Wisconsin lokakuu 2016. (kuva: Marko Niemelä )

Kun mä lopetin pelaajauran vuoden 2017 play off-turnauksen jälkeen, mä pystyin rehellisesti katsomaan itseäni peiliin ja sanomaan, että olin saavuttanut lajin parissa kaiken mitä mä olin voinut siihen mennessä saavuttaa ja se helpotti lopullista päätöksentekoa. Lopettamispäätös syntyi hitaasti pitkän pohdinnan ja todella monien itkujen jälkeen. Vaikea sitä vieläkään on pukea sanoiksi, miltä tuntuu kääntää elämässä yksi sivu eteenpäin kun edellisille lehdille jää niin valtavan monta ystävää, muistoa ja koko se elämä joukkueen osana: kukaan ei odota sua enää harjoituksiin monena iltana viikossa, yhtäkkiä viikonloput on vapaat eikä kesälomalle ole buukattu pelimatkaa minnekään maailman kolkkaan.

Moni ehdotti harrastejoukkuetta, toimitsemista tai muuta seuran toimintaa, mutta mulle derby on aina ollut pelaamista. Ja se kilpailu. Voiton tavoittelu. Se tunne kun muutama sekunti ennen ensimmäistä pelin käyntiin laittavaa pillin vihellystä katsot vastustajaa suoraan silmiin ja mietit: “mä aion ihan just istua sun sielun päälle”.

Vastustajana Minnesota Roller Girls. WFTDA play offs Madison, Wisconsin lokakuu 2016. Kuva: Steve Jurcovic Roller Derby Photography (kuva: Steve Jurcovic Roller derby photograpy )

Mua helpotti suunnattomasti tämän muutoksen kynnyksellä työ. Olin juuri aloittanut Radio Cityn aamuissa ja sain laittaa kaikki paukut ja fokuksen työntekoon, josta nautin suunnattomasti. Myös tämä muuttunut työaika salli sen, että pääsin osallistumaan työpaikan liikunnalliselle ruokatunnille ja astuin näihin aikoihin ensimmäistä kertaa nyrkkeilysaliin. 

Se oli monen uuden asian alku ja tarina on vasta aluillaan. 

Onko sulla kilpailuviettiä? Millainen on sun suhde urheiluun ?

Tämän postauksen kuvat on ottanut Marko Niemelä Photography ellei toisin mainita. 

Kommentoi