Kuva: Senja Rapila

#kannattaavaanjaksaa

29.03.2019 13:15 - Janica Saxelin

Britney survived 2007, you can handle today.

Tätä mä ajattelen aina kun on semmonen fiilis, et nyt ei pysty. Juuri nyt on käynnissä sellainen jakso elämässä, että on monta palloa ilmassa samaan aikaan ja joskus mielen valtaa se fiilis, että hei nyt happea helvetti.

Kevät on musta makea vuodenaika: ihan kuin kaikki alkaisi uudelleen. Ehkä se on osasyy myös sille, että käynnissä on paljon projekteja ja uusia alkuja. On valoa, on virtaa ja sellainen loppumattoman toiveikkuuden olotila. Ehkä just, just tänään alkaa jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Ihan kuin heräisi uudelleen henkiin. Samasta syystä mä varmaan rakastan aamuja. Jokainen aamu aloittaa uuden päivän, joka on aina uusi mahdollisuus. Jos jotain meni eilen perseelleen, tänään ehkä ei mene. Mun mielestä se ajatus sisältää tosi paljon toivoa.

(kuva: Senja Rapila)

Viime keväänä mä oivalsin itsestäni jotain yhden työpäivän jälkeen, joka oli vaatinut multa vähän enemmän kuin normaali arkipäivä. Olin ollut vankilassa tekemässä haastatteluja Selli-podcastiin ja olin parin kohtaamisen jälkeen aika henkisesti aika hapoilla. Kundi, jonka mä tapasin oli mun kanssa saman ikäinen ja me oltiin samoilta nurkilta kotoisin. Se jotenkin oudosti kolahti, että siinä me istuttiin pöydän eri puolilla aivan erilaisissa elämäntilanteissa vaikka lähtöasetelmissa oli ollut paljon samaa. Samana päivänä tapasin linnassa useamman ihmisen ja päivän päätteeksi muistan vielä sen olon kuinka mun takki oli aivan täysin tyhjä.

Vankilassa tapahtuneisiin kohtaamisiin liittyi mulle isoimpana jännityksenä se, että osaanko mä kysyä ihmiseltä oikeat kysymykset, jotta hänen äänensä kuuluu enkä sorru kysyjänä olettamuksiin. Sen päivän jälkeen, siitä huolimatta ettei mulla ollut enää paukkuja mihinkään, mä koin onnistuneeni työssäni. Miksi joskus tuntuukin niin vaikealta sanoa, että hei tänään  mä tein jotain oikein tai et mä olin hyvä? Onko meidät kaikki oikeasti opetettu ajattelemaan, että “kynttilä on pidettävä vakan alla”? Miksi? Eikö onnistumisista ole ihan reilusti syytä tuntea ylpeyttä?

(kuva: Senja Rapila)

Jotka mut tuntee, tietää että oon aika korkean intensiteetin tyyppi. Koko ajan jotain menossa. Suunnitelmia sadalle vuodelle eteenpäin. Haaveita ja ainakin kolme moottoria käynnissä koko ajan. Olin jostain syystä imeytynyt mukaan tähän nykyjan tapaan ajatella, että elämssä pitäisi jotenkin hidastaa. Harjoittaa mindfullnesia ja hiljentyä hetkiin. Hästäg hidasta elämää. Niissä asioissa ei oo mitään vikaa enkä epäile hiljentymisen ja hiljentämisen merkitystä tai vaikutusta. Olen miettinyt paljon sitä, et mikä mussa on vikana kun en oikein halua painaa jarrua ja pysähtyä, tuntenut huonommuutta siitä, et mun mind ei oo kovin full ja feng-shuitki varmaan aivan vituillaan.

(kuva: Senja Rapila)

Vihdoin ymmärsin ettei mun tarvitse. Oon kehittänyt tälle omasta mielestäni upean autovertauksen, jolla ajatus konkretisoituu. Jos me oltais moottoriajoneuvoja, joku ois mopo, toinen ois vuoden -95 Renault Clio, joku pakasta vedetty Volvo ja joku formula-auto. Tai Lintsin törmäilyauto. Kaikilla on loppupeleissä täysin sama funktio: kuljettaa ja mennä eteenpäin. Kaikki kuitenkin tarvii erilaista käsittelyä ja polttoainetta, jotta irti saa parhaan mahdollisen ajokokemuksen.

Edustan ihmistyyppiä, joka käy kun nuotioon kaadetaan pieniä annoksia bensaa koko ajan ja se ominaisuus ajaa mua eteenpäin. Mielummin överit kun vajarit. Se, et on talla pohjassa on ihan ok.

Millanen auto sä olisit? 

Kommentoi