Kuva: Shutterstock

Heille, jotka eivät ole saaneet apua: "Äidilläni ei edelleenkään ole diagnoosia"

28.11.2019 18:15 - Reija Saarinen

Avoin kirje -sarjassa ihmiset kirjoittavat avoimesti ja rohkeasti asioista, jotka ovat jääneet sanomatta tai kuulematta.

"On vuosi 2016. Olen 21-vuotias, asun avoliitossa, suhde rakoilee. Opiskelut pitäisi saattaa loppuun tänä keväänä. Pikkuveli muutti viime syksynä muualle opiskelemaan ja vaikka opinnot jäivät kesken, hän ei halunnut palata kotiin, vaan jäi isovanhemmillemme asumaan. Sen jälkeen äiti ei ole ollut ennallaan.

Istumme kolmisin olohuoneessa, minä, äiti ja serkkuni, joka ymmärtää parhaiten tilanteen vakavuuden, onhan hän käynyt läpi saman oman äitinsä kanssa. Hetken päästä livahdan yläkertaan ja soitan hätänumeroon. Tilaan kiireettömän ambulanssin.

Ambulanssi tulee lopulta yli tunnin odottelun jälkeen. Hoitajat juttelevat vähän äitini, ja meidän muiden kanssa, mittaavat äitini verenpaineen ja niin edelleen. Jossain vaiheessa serkkuni livahtaa puhumaan kahdestaan toisen hoitajan kanssa minun jäädessä äitini tueksi. Ei kummempaa toteavat hoitajat ja kehottavat äitiäni tulemaan seuraavana päivänä asemalle juttelemaan lisää. Hän ei tietenkään mene. Serkkuuni, joka otti ambulanssin tilauksen kontolleen, äitini ei luota enää pätkän vertaa.

Kevät 2017. Olemme eronneet eksäni kanssa, asun nyt yksin ja opintoni junnaavat paikallaan. Soitan äidilleni päivittäin kysyäkseni hänen vointiaan. Tänään olen lähtenyt äitini tueksi sairaalaan muistitarkastuksiin. Lääkäri kyselee äidiltäni kaikenlaista ja uskallan itsekin avata suutani, kun kerrankin pääsin vastaanotolle mukaan. Saan lääkäriltä lomakkeen täytettäväkseni. Lomakkeessa kysytään muun muassa milloin poikkeava käyttäytyminen on alkanut, miten se ilmenee, onko persoonassa tapahtunut muutoksia? Tunnen vihdoin asioiden menevän eteenpäin, kun palautan täytetyn lomakkeen lääkärille. Vastaanottoajan jälkeen äitini kyselee, mitä kirjoitin ja valehtelen sujuvasti etten juuri mitään.

Tulee syksy. Lääkärikäynnillä ei näytä olleen minkäänlaista vaikutusta mihinkään. Äitini sai kyllä kutsun tutkimuksiin, muttei mennyt, eikä hänelle tullut siitä mitään seuraamuksia. Äitini on luonani käymässä. Käydään taas läpi samat faktat, minkä ikäinen olen, minkä ikäinen veljeni on, missä hän asuu, minkä ikäinen äitini on, mikä vuosi nyt on ja niin edelleen. Olen väsynyt. Ensi keväänä on saatettava koulu loppuun. En enää soita äidilleni. En jaksa. Vaikka isovanhempani ja koko suku odottavat sitä. Olen itsekin masentunut. Kirjoitan runoihini, miten sytytän parvekkeeni palamaan ja jään odottamaan ehtiikö palokunta paikalle. Miten en enää suojatietä ylittäessäni katso tuleeko autoja. En pysty enää.

Nyt on vuosi 2019. Olen nyt 25-vuotias. Äidilläni ei edelleenkään ole diagnoosia. Äitini identtisellä sisarella on todettu skitsofrenia, jonka myös lääkärille ilmoitin. Emme ole äitini kanssa väleissä, näemme, kun kyläilen isovanhemmillani. Hän asuu siellä nyt. Äitini ei pidä puhelintaan päällä, joten emme soittele. Äiti ei saa tukia, eikä pysty hoitamaan raha-asioitaan, joten isovanhenpieni kanssa maksamme hänelle tulleet laskut. Pikkuveljeni on muuttanut jälleen uudelle paikkakunnalle opiskelemaan ja jättänyt koulut kesken. Olen mieleltäni suhteellisen vakaa, pohdin psykologin puheille hakeutumista.

Olen nähnyt elämässäni paljon. Siksi toivoisin hyvinvointivaltiolta enemmän tukea henkilöille, jotka eivät sitä osaa itse pyytää, vaikka sitä kovasti tarvitsisivat."

Lue kaikki aikaisemmat avoimet kirjeet täältä.

Lähetä meille avoin kirjeesi osoitteeseen reija.saarinen@bauermedia.fi. Voicen toimitus pidättää oikeuden muokata kirjeitä ja päättää itse niiden julkaisusta. Julkaistut kirjeet julkaistaan aina nimettöminä.

Lue myös: Sinulle veljeni, jota en koskaan tavannut: "Poismenosi on vaikuttanut elämääni paljon"

Lue myös: Edesmenneelle isälleni: "Minun pitikin saattaa sinut"

Lue myös: Sinulle rakas mieheni, joka nukuit pois aivan yllättäen: "Kanssasi olin vahva, kaunis ja riittävä" 

Suosittelemme

Kilpailut

Uusimmat