Elokuvissa taas taattua Kaurismäki-laatua – missä viipyy muutos?
Ymmärrän hyvin, millainen asema ohjaaja Aki Kaurismäellä on Suomessa ja maailmalla. Hänen töitään ja omintakeista, riisuttua tyyliä arvostetaan kuten pitääkin.
Le Havre kertoo yksinkertaisesti tarinan ranskalaisesta kengänkiillottajasta, joka yrittää pelastaa Lontooseen perheineen pyrkineen pakolaislapsen. Ihmisiä kuljettanut kontti päätyykin ranskalaiseen Le Havren kaupunkiin ja kontista pääsee karkuun pieni poika. Poliisin etsiessä poikaa kengänkiillottaja päättää ottaa pojan suojiinsa.
Myönnän sen, etten ole nähnyt Kaurismäen kaikkia elokuvia, mutta ne jotka olen nähnyt, saavat minut pohtimaan missä viipyy muutos? Miksi tunnelma ja näkymä ovat aina samanlaisia? Miksi näyttelijät ovat aina samanlaisia? Miksi lavastus on aina samantyylinen? Miksi katsojan pitäisi lumoutua joka kerta uudestaan tästä samanlaisuudesta?
Le Havre tarjoilee katsojalle sitä, mitä katsoja jo odottaakin. Hän tarjoilee tunteellisia, hiljaisia hetkiä, tuttua melankolista ja pidättyvää tyyliä sekä huumoria, jolle yleisö saa nauraa hiljaa ja arvostusta herättävällä tavalla.
Tuntuu toki myös siltä, että tämä on yksi Kaurismäen positiivisimmista elokuvista - vertauskohtina vaikka Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot, joissa tosin oli eri teema - mutta samaa toistava kuitenkin. Roolisuoritukset osuvat sinänsä nappiin. André Wilms esittää uskottavasti entistä kirjailijaa, joka yrittää saada leipää pöytään kiillottamalla ihmisten kenkiä. Ja nuorta pakolaispoikaa esittävällä Blondin Miguelilla ei ennen tätä elokuvaa ole lainkaan näyttelijäkokemusta. Sitä on vaikea uskoa.
Arvostan kyllä itsekin sekä Kaurismäkeä että hänen kanssaan 25 vuotta työskennellyttä näyttelijä Kati Outista. Kummatkin ansaitsevat arvostuksensa, mutta olenko minä ainoa, joka miettii, että Outisella on ollut sama rooli 25 vuotta? Saahan ihminen toivoa muutosta? Yritän ymmärtää, että Outisen taika piilee juuri tuossa vähäeleisyydessä, muttei muutos aina ole pahasta. Enkä tarkoita tällä sitä, että Kaurismäen tai Outisen pitäisi alkaa tehdä mainstream-elokuvia, en suinkaan. Mutta kaipaan uusia oivalluksia.
Ymmärrän sen, että Kaurismäen vähäeleinen, suoraviivainen, hieman melankolinen tyyli toimii suomalaisille ja taiderakastajille. On kuitenkin alkanut tuntua, että elokuvilla ei etsitä syvien rivien hyväksyntää vaan yksinkertaisesti suurten festivaalien ja taide-elokuvafanien selkään taputtelua.
Le Havre -elokuvan arvosana: 2/5
Eeva Rajala on Voicen uutistoimittaja
