Kuva: Vilma Kaura

Maijun, 33, pitkä tie ehjäksi: "Olin kaksivuotias, kun isäni yritti tappaa minut"

02.02.2017 13:10 - Anna Hopi - Luettu 18 707 kertaa

Voice.fi-sivusto valitsee joka kuukausi Kuukauden Daamin. Tämän kuukauden Daami Maiju Palin toteaa, että kaikista kipeimmistäkin kokemuksista voi päästä yli omat tunteet kohtaamalla.

Maiju Palinin, 33, rintakehästä löytyy parisenkymmentä jo vaalentunutta arpea. Osa arvista on sydämen päällä, osa vasemman keuhkon päällä. Hän tietää tapahtuneen, ja on lukenut siitä poliisin tutkintapöytäkirjoista, mutta ei edelleenkään muista perheensä tragediasta juuri mitään. Maiju oli vasta parivuotias, kun isä löi ruuvimeisselin hänen hennosta rintakehästään läpi kerta toisensa jälkeen.

Tuo viiltävä hetki on määrittänyt Maijun elämää viime vuosiin asti. Nyt hän kertoo koko tarinan Voice.fi-sivuston haastattelussa ja irrottaa samalla lopullisesti otteensa tapahtuneesta. Naisen mukaan on vienyt vuosia päästää irti irti häpeästä, syyllisyydestä ja kehoon lukkiutuneesta tuskasta.

- Jos meille tapahtuu vaikeita, traagisia asioita, emme koskaan pääse niistä kokonaan. Niitä ei voi tehdä tekemättömäksi. Haavat eivät lähde meistä, mutta pystymme ajan kanssa elämään niiden kanssa paremmin, Maiju sanoo oman kokemuksensa perusteella.

Päivä, jolloin kaikki muuttui

Maijun lapsuuden tragedia tapahtui 1980-luvun puolivälissä satakuntalaisella pikkupaikkakunnalla. Palinin perhe oli ollut pari päivää aikaisemmin Särkänniemessä. Isä oli vasta tullut kotiin työkomennukseltaan Ruotsista, ja koko perheen oli tarkoitus lähteä parin päivän päästä asumaan Ruotsiin tämän komennuksen loppuun asti.

Isän käytös oli kuitenkin lähtöä edeltävinä päivinä mustasukkaista ja sekavaa. Se herätti Maijun äidin huolen, eikä hän antanut puolisonsa ajaa autoa, kun perhe lähti hoitamaan asioita.

- Lähdimme autolla ajamaan, mutta kun olimme ajaneet jonkin matkaa kotipihasta, isä heitti äidin ulos autosta tienpenkalle. Äiti jäi hätääntyneenä siihen, ja isä lähti ajamaan isolle tielle meidät lapset kyydissään, kertaa Maiju.

(kuva: Vilma Kaura)

- Isän käytös oli holtitonta. Auto ajautui täydessä vauhdissa auton vastaantulijoiden kaistalle. Sieltä tuli autoja, ja kolaroimme, auto lensi ilmalennolla pellolle. On todennäköistä, että isä olisi ajanut vastaantulevia autoja päin tahallaan. Kukaan ei onneksi loukkaantunut yhteentörmäyksessä. Lähimmän vastaantulevan auton kuski tuli katsomaan, olimmeko kunnossa. Hänelle ei ollut tapahtunut mitään yhteentörmäyksessä.

Hän kertoo lukeneensa poliisiraportista silminnäkijän kertomuksen, jonka mukaan perheen autoon törmännyt kuski oli tullut pellolla olevan auton luo, jolloin Maijun isä napsautti auton ovet lukkoon.

- Silminnäkijä näki, että isäni otti terävän aseen, ilmeisesti ruuvimeisselin, jolla iski monta kertaa minua rintakehään. Kuski huusi muille "täällä on hullu mies, joka yrittää tappaa lapsensa, tulkaa äkkiä auttamaan". Silminnäkijät hälyttivät paikalle ambulanssin, jolla minut ja siskoni, jota isä myös vahingoitti, vietiin sairaalaan, sanoo Maiju.

 - Samaan aikaan tien penkalle jätetty äiti ei tiennyt, missä me olimme. Hän kuuli vain ambulanssien sireenit, kun ne kaikuivat lujaa lähialueella, ja silloin äitini tiesi, että jotain todella pahaa on tapahtunut. Äiti sai tiedon, että olimme sairaalassa, ja tuli heti sinne.

"Lapsella on ihmeellinen kyky selvitä"

Maiju oli sairaalassa pitkään. Kaksi ensimmäistä viikkoa kului teho-osastolla.

- Meillä oli todella pahoja, hengenvaarallisia vammoja. Minulla oli käsi poikki ja vammoja keuhkoissa ja muualla rintakehässä. Sydämeen ja keuhkoihin vasemmalle puolelle iskettiin monta kertaa. Siinä on yli kymmenen tikattua reikää. Äiti sanoi, että se oli todella ihme, miten nopeasti toivuimme siitä tilanteesta. Varmaan lapsena on joku ihmeellinen kyky selviytyä, pohtii Maiju.

Maijun isä pakeni ennen poliisien saapumista ja juoksi metsään. Hän vahingoitti itseään hengenvaarallisesti samalla ruuvimeisselillä.

- Poliisit etsivät hänet metsästä koirien kanssa ja löysivät sieltä heikkona. Hänet kuljetettiin sairaalaan, mutta hän kuoli pian verenhukkaan, Maiju kertoo. 

(kuva: Vilma Kaura)

Totuus paljastui ulkopuolisen suusta

Perhesurmayritys sai huomiota mediassa. Pienessä kylässä asiasta tiesivät kaikki. Asiaa ei salailtu perheen sisällä, mutta siitä ei myöskään keskusteltu avoimesti. Maiju sai lapsena selityksen arvilleen ja isän poissaololle - äiti selitti isän kuolleen auto-onnettomuudessa.

- En muista oikein mitään siitä päivästä. Muistan väläyksiä, kuten että armeijamiehet tulevat onnettomuuspaikalle. Luulin pitkään, että ne ovat vain unia, koska niin pienelle lapselle muistikuvat eivät ole selviä, vaan kuin unikuvia. Lapsi väänsi ne oman mielensä kautta, että poliisit ovat kuin sotilaita, sanoo Maiju.

Isän kuoleman ympärillä tuntui aina olevan jotain, josta ei saanut puhua. Maiju aisti sen jo pienenä tyttönä, ja kertoo alkaneensa jo lapsena suojella koko perhettä aiheelta. Hän tajusi, ettei isän kuolemasta haluttu keskustella, joten ei myöskään itse kysellyt enempää ja omaksui varhaislapsuudessa saamansa selityksen omaksi totuudekseen.

Kunnes 14-vuotiaana kupla, jonka sisällä hän oli elänyt, poksahti rikki, ja hän joutui kohtaamaan äkkiä kaiken kerralla.

- Totuus tuli ilmi asiaan täysin liittymättömän ihmisen kautta, Maiju hymähtää absurdille tilanteelle.

- Olin tavallisessa terveystarkastuksessa 8. luokalla. Tytöt jännittivät siinä sitä mieslääkärille menemistä, kun piti riisua paita pois. Lääkäri alkoi tutkia papereitani ja luki minulle tragedian tapahtumia niistä. Hän kysyi, enkö tiedä asiasta enempää. Kun en tiennyt, niin hän kertoi papereiden sisällön. Se ilmaistiin todella suoraan ja tylysti ja kaunistelematta, että sinua on huumeissa hakattu. Isällä oli surman yrityshetkellä alkoholia ja rauhoittavia lääkkeitä veressä. Koko tragedia muotoiltiin minulle sitten näin, kertaa Maiju.

- Menin siitä ihan shokkiin. Koko elämäni perusta, jolle olin identiteettiäni ja käsitystä omasta isästäni rakentanut, mureni yhdessä lauseessa. Koko lopun terveystarkastuksen tuijotin lasittunein silmin eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun otetaan paita pois ja tehdään terveystarkastus, minua ei ole enää siinä tilanteessa, vaan olin ihan jossain muualla.

(kuva: Vilma Kaura)

Outo tilanne meni vielä absurdimmaksi terveydenhoitajan ja lääkärin käytöksen takia.

- Siinä kävi vielä niin, että kun menin pukemaan terveystarkastuksen jälkeen vaatteita ylle, terveydenhoitaja alkoi huutaa lääkärille, että "Sinähän et minun vastaanotollani tuollaisia puhu". Lääkäri tokaisi hänelle, että "Minähän puhun täällä mitä haluan". He alkoivat tapella asiasta silmieni edessä. Sanoin heille heipat ja menin luokkaan shokissa. Yleensä luokkaan tullessa piti ottaa kengät pois. En muistanut tätä, vaan menin kengät jalassa sisään. Luokkatoverien ilkkuminen kaikui korvissani. He sanoivat, että "Maiju meni terveystarkastuksesta niin sekaisin, ettei tajua edes kenkiä ottaa jalasta". Kuulin etäältä vitsailua mieslääkäristä, hän muistelee.

- Yritin vain pitää itseni joten kuten kasassa. Tunnin jälkeen sanoin opettajalle, että voin todella huonosti ja haluaisin lähteä kotiin. Minulla oli viiden kilometrin matka kotiin. Poljin pyörällä kotiin ja itkin koko matkan. En ole varma, kävinkö isän haudan kautta. Itkin kuitenkin silmät päästäni. Kysyin äidiltä kotona järkyttyneenä, että mitä isä oikein teki meille. Koko juttu aukesi siitä.

"Pakenin tunteitani alkoholiin"

Maiju sanoo, ettei itsekään täysin tiedä, mitä hänessä tapahtui alkushokin jälkeen.

- Kuulin kavereilta, että he olivat kaiken aikaa tienneet tragediani, mutta heitä oli kielletty puhumasta aiheesta minulle. Se toi mieleeni Jim Carreyn tähdittämän Truman Show -elokuvan, jossa kukaan ei saa kertoa päähenkilölle totuutta. Ollaan vain, että "shh!". Tietenkin oman elämäni teema on erilainen, mutta kuitenkin, Maiju toteaa.

- Tuntui, että tietynlainen shokki kesti todella kauan, ehkä kymmenenkin vuotta. Olin tragedian tapahtuessa niin pieni, ettei mikään puheterapia kunnolla auttanut minua. Keskusteleminen ei auttanut kunnolla, koska en muistanut tapahtumasta mitään. Traumat ja shokki olivat enemmän koko kehossani. Se, mitä isä teki minulle, määritti elämääni pitkään, koska yritin paeta tuskaa, hän jatkaa.

- Olin todella masentunut, koska identiteettini meni murskaksi. Minulla oli todella paljon käsittelemättömiä tunteita, joita en osannut kohdata. Se näkyi lopulta itsetuhoisuutena. Teini-iässä kaikilla alkaa jossain muodossa alkoholin kanssa läträäminen. Tulee se biletysvaihe. Niinpä minäkin join ja pakenin elämääni. En kylläkään juonut bilettämisen takia, vaan join unohtaakseni tunteeni, vaikka en silloin sitä ymmärtänytkään.

(kuva: Vilma Kaura)

Aikuisuuden kynnyksellä Maiju muutti Turkuun, ja menneisyys seurasi perässä. Kesti kauan saada jonkinlaista otetta omasta elämästä. Maiju sanoo viettäneensä parikymppisenä elämää, jossa hengaili päämäärättömästi pubeissa, joi alkoholia, ja käytti päihteitä.

- Myöhemmin halusin ottaa vastuun elämästäni, tajusin, etten halua elää tällaista elämää. Silloin tajusin pakenevani omaa tuskaani. Kun alkoholin käyttö alkaa olla arkipäivää, seura alkaa olla myös sellaista, että muilla on vähän samat intressit. Se oli sellaista kurjuuden maksimointia, hän hymähtää.

25-vuotiaana Maiju päätti, että nyt riittää. Hän lähetti hiljaisen rukouksen yläkertaan: jos siellä on joku kuuntelemassa, niin hän luopuu nyt vanhasta elämäntyylistä, ja ottaa uutta ja parempaa tilalle.

- Päätin mielessäni, että olen valmis siihen. Sen jälkeen elämässäni alkoi tapahtua isoja asioita. Tapasin miehen, joka asui Espanjassa, ja muutin hänen luokse kokonaan pois Suomesta vähäksi aikaa. Sain puhtaan pöydän, jolle rakentaa asiat uusiksi, hän sanoo.

- Olin myös päättänyt jo vähän aikaisemmin, että lopetan alkoholin juomisen. En halunnut enää juoda tuskaan ja suruun. Annoin itselleni takaportin, että voin juoda iloon, mutta aika vähässä ovat ne päivät, jolloin minun on oikeasti tehnyt mieli juoda.

(kuva: Vilma Kaura)

Maiju sanoo käyneensä vuosien aikana läpi mitä erilaisimmat terapiat. Maiju kävi juttelemassa aikoinaan tragediasta nuorisopsykiatrian osaston sairaanhoitajalle ja hän oli myös psykoterapiassa 3,5 vuotta. Turussa asuessaan hän ajautui luontaishoitolaan harjoitteluun ja kiinnostui vaihtoehtohoidoista. Maiju sanoo kokeneensa tämän hoitamisen tavan itselleen lempeämmäksi verrattuna kliiniseltä tuntuvaan psykoterapiaan, jossa terapeutti heittää jokaisen kysymyksen asiakkaalle takaisin.

- Muistan joskus, että kun tervehdin psykoterapeuttia ja sanoin hänelle, mitä kuuluu, niin ystävällinen kysymykseni tuli bumerangina takaisin. Hän kysyi minulta vuorostaan "mitä sinä luulet, että mitä minulle kuuluu?" Sen kaltainen persoonaton suhtautuminen turhautti, hän sanoo.

Maiju kokeili vuorostaan vaihtoehtohoitoja, ja huomasi itkevänsä vuolaasti eräässä hoidossa. Samalla tuli tunne, että jos oli olemassa tapa auttaa ihmisiä näin lempeästi, tätä hän haluaisi elämäänsä lisää.

- Vaihtoehtohoitojen hyvä puoli oli siinä, ettei tarvinnut niin paljon selittää. Psykoterapiassa voit selittää, selittää ja selittää, etkä sittenkään välttämättä koe tulevasi ymmärretyksi ja kohdatuksi. Kun jossain tilanteessa joku pystyy kohtaamaan sinut ilman sanoja, se on todella koskettavaa. Ei tarvitsekaan selittää itseään, vaan tulet nähdyksi omien vaikeiden asioidesi kanssa sellaisena kuin olet. Olen käynyt tuon jälkeen vuosien aikana erilaisissa kehoterapioissa ja energiahoidoissa ja saanut niistä apua.

Tuskasta vapauteen

Maiju kokee nyt, 33-vuotiaana, että on käsitellyt isänsä perhesurman yrityksen ja oman lapsuuden traumansa. Sen huomaa siitä, että aiheesta voi puhua avoimesti. 

- Aikaisemmin aihe oli häpeän ja syyllisyyden ympäröimä. Kesti todella kauan vapautua niistä. Ensinnäkin tajuta etten ole tehnyt mitään väärää, ja se, että tämä on minun kokemukseni. Minun ei tarvitse suojella ketään siltä. Se on minun elämääni ja voin puhua siitä. Sen kanssa on joka tapauksessa elettävä, ja jos saan puhua aiheesta, minun on helpompi elää, hän hymyilee.

- Olen pelännyt, että tuo on liian rankka asia muille. Onhan se helvetin rankka puheenaihe. Siihen on vaikea löytää suhtautumistapaa, koska ei se ole mikään kahvipöytäkeskustelun aihe, hymähtää Maiju.

(kuva: Vilma Kaura)

"Isäni kärsi lopulta eniten"

- Isä oli elämässään pidetty ja hauska ihminen. Moni, joka on hänet tuntenut eläessään, on sanonut hänen olleen hyvä mies. Hänen ongelmansa oli mustasukkaisuus, mikä lopulta kärjistyi järjettömään käytökseen, sanoo Maiju.

- Minulla on todella iso myötätunto häntä kohtaan. Varmasti on ollut hänelle todella iso kärsimys tehdä tuo asia. On uskomusasia, että uskooko kuolemanjälkeiseen elämään, mutta ei siellä toisellakaan puolella ole varmasti helppoa tuollaisen teon jälkeen. Hän on se, joka kärsi lopulta eniten.

Nykyään Maiju elää viiden hengen uusperheessä lemmikeiden keskellä Hyvinkäällä. Perhe oli iso unelma, joka täydentyi vuosi sitten oman lapsen syntymällä. Rio-poika täyttää pian vuoden, ja alkaa jo tottua siihen, ettei ole koko ajan äidissä kiinni.

Maiju näkee tässä hetkessä paljon avoimia mahdollisuuksia.

- Minulla on ollut se suhtautumistapa, että käännän tämän asian voimakseni. Se, etten kohdannut tunteitani, oli tuhota minut. Olen käynyt koko tragedian syvältä läpi ja löytänyt itseni. Sen vuoksi koen nyt, että elämä on aika lailla auki, ja voin tavoitella unelmiani. Nyt uskallan tehdä niin.

- Näen, että olen nyt eräänlaisessa alussa. Voin vihdoin aloittaa uuden elämänvaiheen, jossa saan keskittyä elämään todeksi omia intohimoja ja elää omannäköistä elämää. Olen vapaa tekemään mitä haluan, menneisyys ei enää kahlitse, Maiju hymyilee.

(kuva: Vilma Kaura)

Hän on kirjoittanut puolisen vuotta omaa Uusperhe & Unelma -blogiaan, jossa kertoo elämästään. Maiju kirjoitti äskettäin blogipostauksen rakkaudettomuudesta itsessä. Tekstissä hän avasi lyhyesti omasta tragediastaan, ja juttu päätyi myös Hidasta elämää -sivustolle, ja sitä on luettu nyt yhteensä yli 13 000 kertaa.

- Oma tragediani oli tekstissä sivuroolissa, mutta se varmasti keskitti huomion. Yllätyin miten ihmiset olivat liikuttuneet tekstistä. Se antoi vahvistusta, että näistä vaikeista asioista tulee puhua. Monet ihmiset kaipaavat sitä, että jaamme omia kipeitä asioitamme, toteaa hän.

- Kaikilla on niitä, eikä kokemuksia tarvitse vertailla. Jos meillä on kipeitä asioita, jotka rajoittavat elämäämme, on tärkeää, että löydämme väylän kohdata ne, että voimme vapautua sieltä. On tärkeää tehdä se työ itsensä kanssa. Menneisyyttä ja toisia ihmisiä ei voi muuttaa. Voimme tässä hetkessä vain työskennellä itsemme kanssa.

Maijun silmistä kuvastuu varmuus, kun hän puhuu tunteiden kohtaamisesta.

- Kun aloitin suhteen mieheni kanssa ja tulin perheeseen, sielläkin oli koettu tragedia. Perheen äiti oli kuollut ja olin lapsille uusi äitipuoli. Ehkä oman tragedian kautta toin surun keskelle sitä, että vaikeita asioita voidaan käsitellä yhdessä koko perheenä. Nyt olemme todella onnellisia yhdessä ja aika on parantanut haavoja hitaasti heilläkin.

Perheestä puhuminen sytyttää Maijun silmät iloon. Hän on saanut perheestä voimaa toteuttaa omia unelmiaan, jotka liittyvät itseilmaisuun ja muiden auttamiseen.

- Minulla on paljon unelmia kirjoittamisen suhteen. Haluan julkaista kirjoja ja kirjoittaa esimerkiksi runokirjan. Nyt voin työstää konkreettisesti unelmiani. Olen myös aloittanut pitämään täällä Hyvinkäällä naistenpiirejä, joissa voidaan kohdata omia tunteitaan lämpimässä ilmapiirissä. Ne ovat olleet ihana kokemus. Olen päässyt oman vaikean tieni kautta siihen, etteivät pelot enää rajoita samalla tavalla kuin ennen. Kun on kohdannut omia vaikeita tunteitaan, niitä on helppo kohdata yhdessä muiden kanssa, hän päättää haastattelun.

Tutustu alta muihin Voice.fi-sivuston Kuukauden Daameihin:

Lue myös: Minttu, 37: "Välillä tuntuu uskomattomalta ajatella, että minulla oli syöpä"

Lue myös: Kuukauden daami: "Lapseni olisin halunnut pitää, mutta suruani en antaisi pois"

Lue myös: Kuukauden Daami: ”Jos tunnet inspiroivan naisen, kerro se hänelle”

Lue myös: Kuukauden Daami: "Kasvoni olivat vieraan ihmisen kasvot"

Suosittelemme

Uusimmat