Kuva: Cyanide Studio

Mitä enemmän tiedät, sitä hullummaksi tulet - Arvostelussa: Call of Cthulhu (PS4)

31.10.2018 16:45 - Henri Laukka - Luettu 349 kertaa

Kauhukirjailijoiden joukossa rakastettu ja legendan asemassa olevan H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologia on kääntynyt jo useaan otteeseen videopelin muotoon. Tuoreimman yrityksen kauhun mestarin tuotosten tuomisesta kotikonsoleille tekee Cyanide Studio, jonka Call of Cthulhu -teoksen julkaisijana toimii Focus Home Interactive.

Selkäpiitä karmiva tarina alkaa alkoholisoituneen yksityisetsivän ja sotasankarin Edward Piercen toimistosta. Edward herää krapuloissaan sohvaltaan painajaiseen, jossa vanhat jumalat ovat alleviivanneet tälle kylmää ja kolkkoa tulevaisuutta. Pian toimistoon paukkaa taideagentti, joka pyytää Pierceä tutkimaan tyttärensä Sarah Hawkinsin tapaturmaista kuolemaa. Pierce huomaa samantien Hawkinsin maalaamien taulujen olevan jotain muuta, kuin pelkkiä tauluja. Matka Darkwaterin piskuiselle ja unohdetulle saarelle alkaa.

Juoneen tämän enempää menemättä täytyy todeta, että pelin tunnelma on erinomainen ja vetoaa varmasti jokaiseen Lovecraft-faniin. Maisemat ja lokaatiot on tehty ajatuksella sekä ihmisten pelkotiloja ja odotuksia ruokkien. Esimerkiksi pelin murhamysteerin päänäyttämönä toimivan kartanon viereisiltä kallioilta Darkwaterin suuntaan katsellessa kylän yli pyyhkivä majakan valo herättää pelaajassa karmivia tunteita. Itse kartanon sisusta on rakennettu yksityiskohtaiseksi ja äänimaisema rasahduksineen ja epäluonnollisine äänineen saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Muutkin lokaatiot mielisairaaloineen ja saaren alla kulkevine luolastoineen on muovattu sopivan synkiksi ja lohduttomiksi.

(kuva: Cyanide Studio)

Hiippailuun ja tutkimiseen keskittyvä peli tekee pelaajasta sopivan haavoittuvaisen, sillä klaustrofobiasta ja sotaan takautuvista pelkotiloista kärsivä Pierce ei ole sankarinstatuksestaan huolimatta muuta kuin tavallinen jamppa, joka kärsii väistämättä välittömän kuoleman asettuessaan poikkiteloin vanhojen jumalten tielle. Aseita ja muita vahinkoa tekeviä työkaluja Piecellä ei ole mukanaan lainkaan, vaan pelaajan täytyy vältellä vartijoita ja mörköjä omia hoksottimiaan käyttäen. Myös pimeys ja valo ovat suuressa roolissa hiippailun ja tutkimisen aikana, ja valonlähteitä löytyy myrskylyhdystä perinteisempään zippoon asti.

Fobioilla ja pelolla on pelissä suuri rooli. Tarpeeksi kauheuksia koettuaan Edwardin mielenterveys alkaa pettää ja vanhojen jumalten lonkerot ulottua hänen pääkoppansa syövereihin. Dialogivaihtoehtoihin ilmestyy tällöin Eldrich-riimuilla kirjoitettuja viestejä, joita valitsemalla Edward höpöttelee välillä päättömiä ja hulluuteen pohjaavia puheenparsia. Lisäksi kauhulla on myös toiminnallisia vaikutuksia, sillä Piercen panikoidessa maailma sumenee ja sydän hakkaa pelaajan sännätessä päättömästi pakoon näkymätöntä uhkaa. Jos päättää katsoa kauhujen ruumiillistumaa silmästä silmään, niin pelko tekee Edwardin täysin kädettömäksi. Kaappeihin piiloutuminen ja ahtaissa viemäreissä möyriminen ei sekään kanna kovin pitkälle, sillä ahtaanpaikankammo ajaa pelin päähahmon liiankin ahtaalle. Erilaisia puzzleja viljellään pelaajan eteen tämän tästä ja yksityisetsivän ammattitaito on pelissä tärkeässä roolissa. Tutkimiseen kannustetaan ja siitä on hyötyä. Asioiden ja okkultististen esineiden tutkimisella on myös kääntöpuolensa, sillä vanhan kunnon Lovecratin mythokseen kuuluu olennaisena osana fraasi: ”Mitä enemmän tiedät, sitä hullummaksi tulet.”

(kuva: Cyanide Studio)

Pelin hahmonkehitys on varsin suoraviivaista ja mutkatonta, joten perinpohjaista Cthulhu-ropea kaipailevat jäävät valitettavasti nuolemaan näppejään. Viiteen attribuuttiin jaettuihin skilleihin saa lätkiä kokemuspisteitä aina kun niitä saa käsiinsä, mutta kaksi muuta näistä ¬¬– lääketiede ja okkultistinen tietämys – kehittyvät ainoastaan kirjoja lukemalla ja kirottuja esineitä tutkimalla. Mitään kovin syvällistä variaatiota hahmolle ei siis pysty rakentamaan. Myöskään pelissä tehtävät valinnat eivät ainakaan yhden pelikerran ja testaamisen kokemuksella olleet oikeita valintoja, vaan johtivat vääjäämättä aina samaan lopputulokseen.

Pahin kehitykselliseltä laiskuudelta vaikuttava vika Cyanide Studion etsiväseikkailussa löytyy hahmomallinnuksesta ja animaatioista. Pelin jokainen ihmishahmo päähahmoa myöten on kumikasvoinen, vahamainen, tönkösti ja epäinhimillisesti käsiään huitova ilmestys, jonka hampaat törröttävät puhuessa suusta, kuin jokaisella Darkwaterin asukkaalla olisi valtavan paha etupurenta. Hahmot näyttävät enemmän koomisilta isoine päineen ja turvonneine kasvoineen. Lisäksi Darkwaterin asukkaiden kasvot näyttävät erilaisia naamakarvoituksia lukuunottamatta identtisiltä.

(kuva: Cyanide Studio)

Onneksi kuitenkin Cthulhu mytologiaan pohjaavat möröt, kirottujen maalausten hirviöt ja kultistit epäjumalineen on onnistuttu mallintamaan hyvin. Hiippaillessaan taulusta ponkaisseen ja kiljuvan hirviön ohi tuntee oikeaa inhoa kauhujen oliota kohtaan. Kultistien johtaja lonkerokäsineen puistattaa ja veden alla vaanivat madot saavat kylmät väreet hiipimään selkärankaa pitkin.

Tunnelma pelissä on siis kohdillaan, joskin dialogin ja tarinan kuljetus olisi vaatinut vähän työstöä. Tällaisenaan tarina ei yllä millään tavalla H. P. Lovecraftin tasolle vaan jää tönkön ja osittain mauttoman kuljetuksensa vuoksi vajavaiselle tasolle. Valintojen merkitystä olisi suonut myös korostettavan. Pelkkä pelin kauhunsekainen tunnelma kantaa tosin jo tässä tapauksessa pitkälle, ja uskoisin Lovecraft fanien saavan pelistä irti runsaasti iloa. Tai kauhua.

Lue myös: Elämänmakuinen pakomatka – Arvostelussa: Life is Strange 2 ep. 1 (PS4)

Arvostele artikkeli

Suosittelemme

Uusimmat