Paras rock-dokkari aikoihin: Tässähän ei vedetä huumeita, eikä paineta bändäreitä!
Kuudessa Finnkinon teatterissa päästiin tiistaina ihmettelemään Pearl Jamin taipaleesta kertovaa dokumenttielokuvaa, Pearl Jam Twenty.
Rokkidokkareihin suhtautuu väistämättä kyynisesti. Kuten muusikkojen elämäntarinoita kertaavissa kirjoissa, myös dokumenteissa sorrutaan usein tuttuihin kaavoihin: keskiössä olevan taiteilijan/taiteilijoiden kehityskaarta kuvataan nuoruus-nousu-läpimurto-tuho-seestyminen-kaavan mukaan. Välillä vedetään huumeita ja painetaan bändäreitä, ollaan aallonharjalla kunnes taas vajotaan pohjamutiin.
Oscar-voittaja ja musiikkitoimittaja Cameron Crowen ohjaama Pearl Jam Twenty on piristävä poikkeus. Hedonismissa kylpevän, miljoonamyyntiin yltäneen jenkkibändin ennalta arvattavan tarinan sijasta Crowe esittelee yhtyeen, joka on suhtautunut uraansa aina working man -asenteella. Toki kyseessä on jo ennalta syntyneitä mielikuvia pönkittävä lähestymistapa, jolla alleviivataan sitä imagoa, mitä Pearl Jam on aina halunnut luodakin. Silti yhtyeen nöyrää asennetta on ilo katsoa.
Bändin uran kuvaus alkaa 80-luvun loppupuolelta Mother Love Bone -yhtyeestä, jossa vaikutti myöhemmin Seattle-piirien kermaksi muodostuneita muusikoita, joukossaan kitaristi Stone Gossard ja basisti Jeff Ament - miehet, jotka muutamaa vuotta myöhemmin perustivat Pearl Jamin.
Alusta asti leffassa tehdään selväksi se, kuinka suuri vaikutus hieman ennen Mother Love Bonen debyytin julkaisua kuolleella laulaja Andrew Woodilla oli koko Pearl Jamin syntyyn. Woodin menehtymisen jälkeen Gossard ja Ament olivat tovin aikaa hakoteillä, mutta saivat kuin saivatkin lopulta uutta virtaa jatkaa bänditoimintaa ja rekrytoivat laulajaksi Eddie Vedderin.
Pearl Jam on tunnettu aina vakavamielisenä rock-yhtyeenä. Dokumentissa se tuodaan ilmi muun muassa painottamalla, kuinka nopeasti saavutettu suosio (bändi perustettiin vuonna 1990 ja miljoonia myynyt debyytti Ten julkaistiin jo vuotta myöhemmin) aiheutti erityisesti Vedderissä paljon ristiriitaisia ajatuksia "uskottavuudesta ja oppirahojen maksamisesta".
Crowe alleviivaa yksittäisiä virstanpylväitä bändin uran ajalta: kun yhtye koki johtavan lipunmyyntiyritys Ticketmasterin vedättävän nuoria konserttikävijöitä liian korkeilla lipunhinnoilla, bändi laittoi firman boikottiin. Vuoden 2000 Roskilde-tragedian (yhdeksän ihmistä tallautui kuoliaaksi keikan aikana) vavisuttava merkitys tuodaan myös vahvasti esiin.
Toki mukana on myös kevyempää kohellusta. Seestyneiden keski-ikäisten miesten varjoa hälventää esimerkiksi kuvaus Stone Gossardin kotoa, jossa kitaristi löytää pimeän kellarinsa nurkasta Grammy-palkinnon ("Oh look, a grammy!"). Tiuhaan tahtiin vaihtuneet rumpalit käsitellään vuorostaan hauskoin Spinal Tap -viittauksin.
Vaan kyllä leffa hieman kompuroikin. Kysymyksiä herättää muun muassa se, miksi alkutaipaleen tarkan kuvauksen jälkeen seuraavat kymmenen vuotta käsitellään ylimalkaisesti. Myös joihinkin mielenkiintoisiin aiheisiin käydään kiinni hetkellisesti, mutta ne unohdetaan pian sen jälkeen.
Aihepiiriin paremmin tutustumattomalle dokumentti jättänee hieman epäselvän kuvan, sillä elokuva on selkeästi suunnattu Pearl Jamista ja vaihtoehtorokista enemmän tietävälle. Vaan mikäli aihe on lähellä sydäntä, on Pearl Jam Twenty hyvinkin mielenkiintoinen kuvaus kunnioitettavan uran tehneistä muusikoista.
