Reissukuulumisia: kauhunhetkiä korkeuksissa ja valaistuminen

01.11.2019 08:07 - Emilia Parkkonen

Lähdimme matkalle aivan villeinä. Tällä kertaa päätimme olla rohkeita ja tehdä asioita toisin, kokeilla uusia asioita, jotka normaalisti ohittaisimme. Eipä aikaakaan, kun saimme siihen mahdollisuuden, Itävallan puolella.

Tuona päivänä ajelimme aurinkoisessa säässä, alppimaiseman uumenissa ja eipä aikaakaan, kuin kiljahdin kenties.. ilosta? Huomasin yläpuolellamme jotain hurjan jännittävää. Käskin puolisoa kääntämään auton ympäri, jotta pääsisimme tutkimaan tuota mieletöntä ilmestystä (no hups, autoahan ei noin vain vuoristotiellä käännetä ympäri, mutta takaisin oli päästävä!).

Siinähän se nökötti: Highline 179. Vaijerien varassa roikkuva ”riippusilta”. Olin superinnoissani. Tässä on ensimmäinen mahdollisuus astua mukavuusalueemme ulkopuolelle. Ostimme liput ja nousimme vuoren rinnettä pitkin kulkevan hissin matkaan. Vielä pieni ylämäki ja sillan alkupää alkoikin näkyä. Highline 179 nousee 114 metrin korkeuteen ja on reilu 400 metriä pitkä. Vain reilu sata metriä korkea, helppo nakki! Olin valmis tähän jännittävään tehtävään. Kuvittelin kuinka hyvä fiilis sillalla kävelyn jälkeen tulisi, voittamaton olo ja uusi kokemus takataskussa.

Tämän bongasin autosta!

No sehän ei mennyt sitten alkuunkaan niin kuin ajattelin.

Pääsin eteenpäin ehkä 10 metriä (puolison mielestä vähemmän, höpö höpö!) ja asiat alkoivat hiipiä mieleeni: mitä jos joku on kiinnittänyt pultit huonosti? Entä kestääkö metallivaijerit rasitusta? Entä jos joku tekee jotain, mikä saa sillan tekemään jotain? Entä jos painovoima vetää minut kaiteen yli kohti kuolemaani? Ritilälattia alkoi äkkiä tuntua erittäin heikolta. Aloin päästelemään farmieläimen kaltaisia ääniä, enkä suostunut enää liikkumaan. Aviomies se siellä toteutti yhteistä unelmaamme ”uuden kokemisesta”, paineli eteenpäin itsevarmasti ja yritti houkutella minua ottamaan lisäaskeleita. Eläimelliset kauhunhuudot voimistuvat kuitenkin askel askeleelta sen verran, että hän päätti jättää minut rauhaan (tästä löytyy muuten videomateriaalia).

Epic fail alusta alkaen!

Peitän huumorin avulla todellisen tuskani

Silta oli pitkähkö!

Päätin antaa hänen mennä ja jäin itse sillan turvalliseen alkupäähän. Sapetti aivan pirusti. Mitkä lie paikalliset teräsmummelit kävelivät sillan päästä päähän ilmeisesti osana omaa iltalenkkirutiiniaan, koskemattakaan kaiteeseen, tomerasti askeltaen. Silta heilui aivan vimmatusti ja minä pidin rystyset valkoisena kiinni kaiteesta edelleen, vaikka pudotusta maahan ”turvapaikassani” oli enää parin metrin verran. Mietin miksi, miksi, miksi en vaan voi kävellä eteenpäin? Minulla ei ole korkean paikan kammoa ja pidän itseäni kuitenkin suht loogisena ihmisenä, joka voisi järkeillä homman kuntoon.

Sillä hetkellä ymmärsin perustavaa laatua olevan ongelman, jonka omaan: en luota kehenkään tai mihinkään, paitsi itseeni.

Ikävät ajatukset hiipivät pikkuhiljaa mieleeni..

Pääsisin tällä ajatuksella pälkähästä, jos olisin joku 30 vuotta merijalkaväessä toiminut kenraali, joka jakelee neuvoja nuoremmille keltanokille amerikkalaisessa elokuvassa ”TRUST NO ONE!”. Koska kuitenkin vielä näillä näkymin olen aivan tavallinen, hieman herkkuihin menevä helsinkiläinen toimistotyöläinen (ja tämä on oikea elämä), tuolla ajatuksella ei pitkälle pääse.

Yksi creepyimistä esimerkeistä on mm. tämä: en ikinä nuku autossa, sillä minun on seurattava liikennettä jatkuvasti, pelkääjän paikalta – jotta voin mahdollisesti jollain tavalla estää mahdollisen vaaratilanteen (WTF). Lentopelosta puhumattakaan (mistä voin tietää onko lentokapteenilla mennyt eilisilta vähän pidemmäksi ja nippelit ja nappulat ovat vähän hakusessa, juuri minun lennollani? Entä miten mekaanikko, entä jos hän käy läpi vaikeaa avioeroa ja unohtaa suruissaan kiristää sen tietyn pultin (huomatkaa, jälleen pulttiongelma..!)

Tällä tutisevalla sillalla ahdistuin siitä, että muut olivat sen rakentaneet ja muut kävelivät tai hyppivät sen päällä, aiheuttaen hallitsematonta heiluntaa, jolle en itse voinut mitään.

Maisemat olivat joka tapauksessa huikaisevia.

No, nämä esimerkithän ovat toki räikeitä, enkä pystyisi elämään elämääni, jos käyttäisin tätä logiikkaa kaikkeen. Mutta tajusin tuolla masentavalla sillalla, kuinka paljon loppujen lopuksi tuhlaan elämästäni aikaa siihen, että en luota. Voin huonosti, jos oudun tilanteisiin, jossa en ole asian päällä, en ymmärrä tai en osaa itse. Liekö sillä osuutta asiaan, että olen usein joutunut kohtaamaan elämässäni hetkiä, jossa luulen asioiden menevän hyvin, mutta sitten kaikki viedäänkin pois – luottamus murtuu.

Kuitenkin päädyin siihen ajatukseen, että tämän ongelman kanssa alan työskentelemään ja opettelen luottamaan ja elämään. Opettelen luottamaan muihin ihmisiin, luottamaan maailmaan ylipäätänsä, luottamaan siihen, että kaikki menee hyvin.

Vai hetkinen, onko ongelman takana sitten loppujen lopuksi kuitenkin se, etten luota itseeni?

Onko kellään samanmoisia ajatuksia tai kokemuksia? Pohdintaa kaikille keittiön pöydän ääreen, ihanaa loppuviikkoa!

- E

Kommentoi