3 Doors Down oli 'helvetin tylsä' Helsingissä: Laulajakin näyttää urheilukaupan myyjältä
Torstai-iltana Helsingin jäähalliin saapui konsertoimaan kiitettävää menestystä nauttiva jenkkiläinen 3 Doors Down. Voicen toimittaja Samuli Väänänen ei ollut keikasta vaikuttunut.
3 Doors Down on mielenkiintoinen yhtye. Mielenkiintoinen sen takia, että bändi on tahkonnut uransa aikana useita suuria hittejä, jotka oletettavasti ovat tuttuja vähänkään radiota kuunnelleille ja levyjäkin on mennyt kaupaksi hurja määrä. Vaan jos monilta bändin albumin omistavilta kysyisi, tunnistavatko he 3 Doors Down -muusikoita ulkonäöltä, uskallan veikata, että näin ei ole. Imagolla ratsastamisesta ei siis voi syyttää.
Bändi herättää mukavasti kiinnostusta Suomessakin, sen todisti Helsingin vanhaan jäähalliin torstai-iltana kerääntynyt yleisö. Paikka nimittäin näytti olevan liki loppuunmyyty, joskin aivan ylimmät penkkirivit olivat suljettuna. Mikäli "pariskuntarock"-termiä ei muuten ole vielä olemassa, 3 Doors Downin tiimoilta sellaisen voisi lanseerata, yleisö koostuu nimittäin isolta osin noin kolmikymppisistä pareista. Vaan mikäs siinä, hyvä että yhteisiä musiikkimieltymyksiä löytyy.
Kun 3 Doors Down astuu lavalle kello 21.30 on homma heti selvä: ei turhia krumeluureja, pommeja, pyroja tai paukkuja - pelkkä screeniä ja viisi muusikkoa. Eipä siinä mitään, on mukavaa, että hallikeikoillakin uskalletaan luottaa musiikin voimaan.
Välittömästi kuitenkin itselläni pistää silmään se, kuinka karismaton bändi onkaan kyseessä. Laulaja Brad Arnold näyttää enemmänkin urheilukaupan myyjältä, kuin rokkibändin keulakuvalta. Ei sillä, että kaikkien nokkamiesten tarvitsisikaan olla Iggy Popeja tai Dave Gahaneita, mutta mikäli arkkityyppisempi rokkihabitus uupuu, soisi karismaa löytyvän sitäkin enemmän. Näin ei Arnoldin suhteen ole.
Vokalisti Brad Arnold
Basisti Todd Harrell ja rumpali Greg Upchurch onneksi näyttävät olevan jopa innoissaan soittamisesta, kun taas kitaristit Chris Henderson ja (krapulaiselta näyttävä) Matt Roberts vaikuttavat statisteilta.
Basisti Todd Harrell
Kitaristi Matt Roberts
Varsin pian käy myös ilmi, että yleisöä ei turhilla välispiikeilläkään hemmotella, Arnold ei nimittäin juttele biisien välissä juuri lainkaan. Jonkinlaista katsojien tsemppaamista tapahtuu lähinnä kesken ennen When You're Young -biisiä screenille heijastettavan videon muodossa, jossa Arnold kannustaa nuoria uskomaan itseensä. Ajatuksena ihan kiva, mutta toteutettuna korni. Samalla myös nousee mieleen, miksi yhtye ylipäätänsä rahaa mukanaan screeniä, siinä näytettävät animaatiot ovat nimittäin harvinaisen huonoja ja muistuttavat lähinnä vanhoja PC:n näytönsäästäjiä.
Rumpali Greg Upchurch
Vaan eipäs teilata ihan täysin. Vaikka lavalla ei niin kauheasti tapahdukaan, 3 Doors Downille on toisaalta nostettava hattua siitä, että yhtye luottaa musiikkiin, eikä sirkustemppuihin. Bändin soitto on myös harvinaisen tarkkaa ja (mikäli jäähallin heikko akustiikka ei sotkisi saundeja) välillä vaikuttaa aivan, kuin kuuntelisi levyä. Sekin on esimerkki ammattitaidosta. Ja toki myös hittikavalkadi (mm. Here Without You, Not My Time, Kryptonite) on kunnioitettava saavutus.
Kitaristi Chris Henderson
Keikkakokemuksena viivan alle ei kuitenkaan juuri plusmerkkejä jää. Kokonaisuutena 3 Doors Down kun edusti sitä, mitä radioystävällinen jenkkirock särmättömimmillään voi olla: tasapaksua suorittamista. Toisin sanoen, helvetin tylsää.
Samuli Väänänen on Voicen uutistoimittaja
