Kuva: Capcom

“Pelottaa niin, että on pakko keskeyttää ja laittaa valot päälle” - Arvostelussa: Resident Evil 7: Biohazard

27.01.2017 10:40 - Henri Laukka

Legendaarinen kauhupelisarja Resident Evil, on edennyt jo seitsemänteen osaansa. Tuorein osa tuo genreensä kaivattua maustetta, uudistaa mekaniikkansa ja saa pelaajat pelkäämään henkensä edestä enemmän kuin koskaan.

Kauhupelien genre on jo hetken aikaa ollut murroksessa ja sen ovat huomanneet myös Capcomin jehut. Resident Evil -pelisarja, joka loi parikymmentä vuotta sitten pohjan täysin uudenlaiselle videopelikauhulle, on jo vuosien ajan etsinyt itseään. Oikeastaan jo nelososa osoitti pelisarjan siirtyneen selviytymiskauhusta enemmän toimintapainoitteiseksi kokonaisuudeksi ja seuraavat kaksi osaa siirtyivätkin jo lähes täyspainoiseen räiskintään. Näissä peleissä ikoniset zombiet laahustivat hitaasti kohti pelaajan sarjatulta, veri lensi ja räjähdykset olivat Michael Bay -sarjan tykitystä.

Kaikeksi onneksi pelejä tehtailleessa ja taloudellisissa vaikeuksissa painineessa Capcomissa huomattiin, että pelisarjan fanit, pelaajat, eivät enää halua vain tappaa viruksen kourissa kituvia epäkuolleita. Amnesian ja Outlastin tyyliset indiepelit olivat luoneet selviytymiskauhugenren uudelleen jo vuosia aiemmin ja tehneet kotinsa pelaajien sydämiin. Japanilaisten uusin tekele kopioikin näitä genren ruhtinaita sopivasti, mutta tuo soppaan myöskin runsaasti omia ja toimivia ratkaisujaan. Riskejä on otettu — runsaasti — ja ne kannattavat.

“Tervetuloa kotiin!” Näillä sanoilla Capcom markkinoi Resident Evil 7: Biohazardia, eikä suotta. Louisianan rämeillä sijaitseva kartano — jonne peli suurimmaksi osaksi sijoittuu — tuo erehdyttävästi mieleen Playstationille 20 vuotta sitten julkaistun, genren perustukset uusiksi valaneen, alkuperäisen Resident Evilin sokkeloisena pelialueena toimineen Spencerin suvun hallinnassa olleen pytingin. Edellisten osien kamerakulmista ensimmäiseen persoonan siirtynyt Resident Evil 7: Biohazard nappaa alusta asti otteeseensa ja vie mukanaan ahdistavaan ja kauhujentäyteiseen miljööseen.

Lahonneet seinät, roskat, veri, tupakantumpit ja ties mitkä eritteet värjäävät ränsistynyttä rakennusta iljettävästi ja nostavat karmivan tunnelman romahtaneen katon läpi taivaisiin. Koskaan ei tiedä mitä kulman takaa hyökkää vastaan ja jokainen otettu askel tuntuu vaativan enemmän ja enemmän uskallusta. Jo heti alkutahtien jälkeen pelaaja kysyy väistämättä itseltään, että: “Mitä helvettiä minä teen täällä? Mistä täältä pääsee pois?”

(kuva: Capcom)

Peli on tunnelmaltaan erittäin painostava. Metsät henkivät näkymätöntä uhkaa, taustalla kuuluu sattumanvaraisesti ääniä joilla ei ole lähdettä ja selkäpiitä karmii lakkamatta. Kauhun tunne on läsnä oikeastaan kaiken aikaa ja yhtäkkiset säikäytykset pitävät sitä yllä sopivalla rytmityksellä. Ne ovat omina elementteinään mukana juuri sopivissa määrin eivätkä pääse turruttamaan. Pelaaja on saatu olemaan kaiken aikaa varpaillaan. Tunnelma on painostavuudessaan niin kokonaisvaltainen, että välillä on pakko pitää taukoa ja laittaa valot päälle.

En muista milloin viimeksi pelissä vastaan tuleva tallennuspaikka olisi saanut näin valtavan huojentuneeksi. Selviytyminen on vihdoinkin se avainsana. Ammukset ovat kaiken aikaa vähissä eikä niitä löydy jokaisen kulman takaa, inventaariossa tila on sopivasti rajattua ja pelaajan ohjastama Ethan Winters on muutamasta osumasta kolkuttelemassa kuoleman portteja parannusesineiden ollessa kortilla. Vihollinen saattaa ilmestyä selän taakse milloin tahansa ja tuntuu kuin joku seuraisi jatkuvasti pelaajan liikkeitä.

Resident Evil 7: Biohazard on myös kaunis. Karmaisevalla tavalla kaunis. Niin äänimaailmaltaan kuin graafisestikin. Tekstuurit, mallinnus ja pelimaailman yksityiskohdat hivelevät silmiä. Valaistus on toteutettu erinomaisesti ja myös pimeät kohdat tuntuvat oikeasti pimeiltä. Viholliset on synnytetty suoraan pahimmista painajaisista ja ne tuntuvat ja näyttävät siltä, että henki lähtee pelkästään niiden näkemisestä. Pelialueet ovat yksityiskohtaisia, toimivia ja niiden suunnitteluun on panostettu. Rytmitys on pelissä loistava ja missään kohtaa ei tunnu siltä, että alueet toistaisivat itseään.

(kuva: Capcom)

Siirtyminen klassisesta ensimmäisten Resident Evil -pelien staattisesta ja myöhempien osien olan takaa kuvatusta kamerakulmasta ensimmäisen persoonan kuvakulmaan toimii erinomaisesti ja saa pelaamisen tuntumaan henkilökohtaisemmalta seikkailulta, siltä, että selviytymässä olet sinä eikä vain ohjaamasi pelihahmo. Peli tukee myös Playstation VR -virtuaalilaitteistoa jota ei tätä kirjoittaessa ollut mahdollisuus testata, mutta jos pelaaminen ilman sitä on silkkaa varpaillaan olemista niin voisin kuvitella virtuaalilasien kanssa pelaamisen olevan puhdasta kauhua. Hyvässä mielessä. Uudesta miljööstä ja rankasti muuttuneesta mekaniikasta huolimatta kaikkea värittää kuitenkin kotoisuus joka muistuttaa pelisarjan ensimmäisiä osia. Peliä pelaavat tietävät pelaavansa Resident Eviliä.

Tarinallisesti peli kantaa yllättävänkin hyvin. Kliseisenä pohjustuksena pelaajalle kerrotaan, että protagonisti Ethan Winters saa vuosia sitten kadonneelta vaimoltaan Mialta sähköpostin jossa häntä pyydetään saapumaan Louisianaan. Kolme vuotta kadoksissa ollut vaimo on pulassa ja kaipaa kipeästi apua. Sen enempää en juonta spoilaa, mutta asiat eskaloituvat nopeasti ja selviytyminen alkaa oikeastaan välittömästi. Tästä eteenpäin juoni sisältää toki runsaasti kliseitä, mutta myös koukkuja, nauloja ja voimatyökaluja jotka pitävät pelaajan otteessaan erinomaisesti.

Taustalla olevaa antagonistia, pelaajaa piinaavaa kauhujen perhettä — sekä sen todellista olemusta — säästellään ja pidetään piilossa lähes loppuun saakka. Kaiken yllä riippuu salaisuuksien verho jonka taakse kurkistellaan ajoittain pelaajan mielenkiintoa ylläpitäen. Hauskana pelimekaanisena vinkeenä juonta syvennetään esimerkiksi ajoittain löytyvien VHS-kasettien sekä lyhyiden lankapuhelimen kautta käytyjen puheluiden avulla. Nauhuriin syötettäessä kasettien sisällöllä avataan kauhujenkartanon menneisyyttä ja sivuhahmojen kohtaloa.

(kuva: Capcom)

Taisteluteknisesti Resident Evil 7: Biohazard on kömpelö. Aseilla tähtääminen on suurpiirteistä, Ethan liikkuu hitaasti ja kömpelösti ja väistämismekanismia ei oikeastaan ole laisinkaan, mutta se ei jostain syystä haittaa. Ethan tuntuu kömpelyydestä johtuen ohjatessa enemmänkin luonnolliselta ja samaistuttavalta. Normaalilta ihmiseltä joka väsähtää fyysisen rasituksen alla ja jonka refleksit eivät ole supersotilaan luokkaa. Normijätkä taistelemassa henkensä edestä. Viholliset osaavat lisäksi ottaa iskua vastaan väsymättä ja epäinhimillisesti.

Kaiken kaikkiaan voin varauksetta tituleerata Resident Evil 7: Biohazardia pelisarjan parhaaksi tekeleeksi. Kaikki kunnia pelisarjan esi-isille, alkuperäisille Resident Evileille. Näiden nostalgia-arvoa tihkuvien ja legendan asemassa olevien pelien muistoa vaalien rakennettu Biohazard on mestariteos. Selviytymiskauhu on taas selviytymiskauhua. Se on kaunista, se on painostavaa ja se on viihdyttävää. En muista milloin viimeksi Resident Evil -pelin pelaaminen olisi ollut näin hauskaa ja epämukavaa — molempia sopivasti yhtä aikaa. Peli liimaa ääreensä ja on ohi ehkä liiankin nopeasti. Kauhugenren fanit vaativat varmasti lisää ja sitä on myös luvassa: Capcom julkaisee peliin ensimmäisen DLC:n jo tammikuun 31. päivä ja lisää on luvassa helmikuun puolella.

Pakko-ostos kauhupelien ystäville. Tervetuloa kotiin!

Lue myös: “Final Fantasy olisi ansainnut arvokkaamman kuoleman” - Arvostelussa: Final Fantasy XV (PS4)

Lue myös: GTA-fanit pääsevät hakkeroimaan - Arvostelussa: Watch Dogs 2 (PS4)

Suosittelemme

Kilpailut

Uusimmat